Tarvitsemme taas nuorta Esa Saarista

Missä on uusi Esa Saarinen? Missä on se villi, epäsovinnainen akateemikko, joka 80-luvulla nosti pystyyn nahkatakin, Bowie-levyn ja Sartrelta lainatun yksilöllisyyden filosofisen kolmiyhteyden? Mies, joka toi punkin, rockin ja eksistentialismin keskelle professoriklubien savuisia viski-iltoja ja osoitti, että "Ajattelu voi olla coolia."

Hän onnistui siinä, missä moni muu ei – käänsi vanhoillisen valtakulttuurin itsensä ympäri ja julisti, että jokaisen ihmisen sisällä asuu vallankumous. Ja nyt? Nyt vallankumous istuu sähköauton ratissa ja miettii, valitsisiko illaksi lohkoperunat vai bataattiranskalaiset.

Tässä kohtaa lienee reilua sanoa, että kuulun itsekin siihen mukavasti pehmustettuun keskiluokkaan, joka tietää aivan tasan tarkkaan, että ilmastonmuutos tulee olemaan ihmiselämää mullistava, kuumuutta ja kuivuutta levittävä vitsaus, eikä lajikato ole mikään vähemmän dramaattinen saippuasarjakäänne.

Ja hurjinta, mitä teemme on, että siirrymme sähköautoihin. Tai siis, etujoukko siirtyy nyt, muut pikkuhiljaa perässä odottaen leasingtarjousta, joka ei tunnu niin "radikaalilta".

Tämäkin olisi vielä jotenkuten siedettävää, jos sama välinpitämättömyys ei näkyisi joka paikassa. Joukkoliikenne? Hyvä idea, kunhan se ei tule meidän parkkipaikan tilalle eikä sen rakentaminen maksa ja haittaa liikennettä. Rakennusten kiertotalous? Joo, muttei meidän naapurustossa, eikö vaan. Kuulostaakin niin hankalalta.Metsien ja luonnon monimuotoisuuden suojelu? Todella tärkeää – paitsi silloin kun se on jonkun metsäfirman liikevoiton tiellä tai koske omaa metsää.

Kasvisruokakin – se ikuinen keskustelunaihe. Meitä vakuutellaan, että nyhtis, härkis ja kaurajogurtti eivät ole uhka. Mutta eihän lihaa nyt voi pois jättää! Sehän kuuluu kulttuuriin! Tosin tämä "kulttuuri" on keksitty vasta viime vuosisadan loppupuoliskolla, kun karjatalous pyörähti teollisille raiteille ja pakkaukseen tuli musta-harmaa fontti.

Olemme tilanteessa, jossa tarvitsisimme herättäjän. Ei ehkä sellaista, joka puhuu kirkonportailla gladioluksista ja kybersielusta, mutta yhtä visionääristä. Joku, joka saisi meidät tajuamaan, että tutkimusperustainen, ekologinen elämä ei ole mikään rangaistusleiri, vaan oikeastaan aika fiksua. Ja kaunista. Ja jopa nautittavaa.

Mutta ehkä olemme liian vanhoja. Tai ainakin liian mukavuudenhaluisia. Ehkä Esa Saarisen paikka jää täyttämättä, koska meidän aikamme ajattelija ei enää saa ääntään kuuluville marketin tarjoukset, leasing-sopimukset ja suoratoiston äärettömän taustahälyn keskellä.

On helpompaa jatkaa, kunnes aurinko paistaa vain Googlen serverihallien yllä.

Mutta hei – onpahan edelleen mahdollisuus valita bataattiranskikset.